Huomioita keskustelusta, jota en kuullut ja jonka kieltä en ymmärtänyt

Reilu viikko sitten matkustin julkisella kulkuneuvolla pääkaupunkiseudulla kohti toimistoamme. Bussi oli normaalisti täynnä ihmisiä ja istuin tapani mukaan ajatuksissani katsellen vuoron perään satunnaisia ihmisiä ja vuoron perään ulos ikkunasta. Pian tempauduin pois ajatuksistani ja aloin seuraamaan erästä todella mielenkiintoista keskustelua. Keskustelua, joka tapahtui aivan toisessa päässä bussia, josta en kuullut sanaakaan ja jonka kieltä en ymmärtänyt.

Ensin kiinnitin huomioni kahteen aikuiseen henkilöön, jotka istuivat vierekkäin ja kävivät keskustelua – viittomakielellä. Eleet ja ilmeet värittivät keskustelua ja puheenvuorot vaihtelivat aaltoillen. Huomioin tilannetta vähän kuin tennisottelussa; syöttö, palautus, kämmen pitkin linjaa, rystyllä takaisin ja niin edelleen pallon vaihtaessa puolta kentällä. Nopeasti huomasin, että keskustelussa oli mukana muitakin henkilöitä. Käytävän toiselta puolelta ikkunan vierestä väliin hyppäsi kommentoimaan kouluikäinen lapsi reppu tiukasti selässään. Muiden keskustelijoiden huomio kiinnittyi täysin häneen ja hänen asiaansa. Tässä vaiheessa huomasin, että keskustelijoita oli kaiken kaikkiaan kahdeksan, koululaisia ja ilmeisesti heidän opettajiaan. Keskustelu jatkui muutaman minuutin puolelta toiselle ja seurasin sitä silmä kovana, mitään kuulematta tai viitottua sanaakaan ymmärtämättä. Siitä olen kuitenkin varma, että paljon sanottiin ja asioita edistettiin. Lopulta ryhmä poistui bussista ja pohdin näkemääni.

Kuinka tärkeitä eleet ja ilmeet ovatkaan kaikessa viestinnässämme. Jokainen puheenvuoro sisälsi viittomisen lisäksi ilmeitä ja pienempiä tai suurempia eleitä käsillä ja vartalolla, joilla kaikilla oli oma roolinsa viestin sävyn tulkitsemisessa. Ääntäkään ei kuulunut, mutta silti oli mahdollista saada hyvinkin voimakkaita viestejä ja värikästä kommunikaatiota välitettyä bussin toiselle laidalle.

Käydessämme omia keskustelujamme ääneen työpaikoillamme ja vapaa-ajallamme, unohdamme usein sanattoman viestinnän merkityksen, tai merkitys hukkuu sanottujen asioiden volyymin alle. Silti tulkitsemme sitä jatkuvasti alitajunnan kautta. Jos vastaan kädet puuskassa kysymykseen, neutraaliksi tarkoitettu vastaukseni muuttuukin negatiivis-sävytteiseksi. Jos käännän itseni kyljittäin keskustelukumppaniini, kerron hänelle vähäisestä kiinnostuksestani. Jos taas nojaudun kohti, osoitan keskittymistä ja mielenkiintoa. Avoimena olevat kädet, kämmenet ylöspäin asetettuna kertovat avoimuudesta ja myötätunnosta. Suljetut kädet tai osoittava sormi kertovat vastustuksesta, vallasta ja määräämisestä. Unohdamme nämä paljon kertovat viestit usein, koska oletamme asian menevän sitä paremmin perille, mitä kovemmin sen sanomme. Sivuuttamalla kehonkielen keskustelusta, olemme jo ottaneet ensimmäisen askeleen väärinymmärryksen tiellä. Viittomakielessä kehollinen viestintä on automaationa mukana, eikä sitä voi jättää huomioimatta, mikäli haluaa ymmärtää toisen ihmisen oikein.

Entäpä bussissa olleen ryhmän keskustelijoiden keskittyminen? Jokainen, joka halusi olla mukana keskustelussa, seurasi tarkasti jokaisen keskustelijan puheenvuoroa. Keskittyminen käynnissä olevaan asiaan ja kuhunkin puheenvuoroon oli välttämätöntä, jos halusi itse sanoa jotain väliin tai ymmärtää kokonaiskuvan. Kuvitelkaapa, jos joku olisi alkanut kesken keskustelun räpläämään älypuhelinta tai vastaamaan pikaisesti pariin meiliin. Uskoisin, että kärryiltä putoaminen ja keskustelusta itsensä pois lukeminen olisi tapahtunut välittömästi. Epäkohteliasta, välinpitämätöntä ja jopa loukkaavaa käytöstä, kenties? Silti teemme tätä jatkuvasti arjessamme. Työkaveri tulee pyytämään neuvoa, ja vastaan kysymykseen mumisten nostamatta katsettani näytöstä. Osoitanko tällöin aitoa kiinnostusta kysyjän asiaan? Keskustellessamme kaveriporukalla kahvilla, hapuilen puhelimeni taskusta ja alan selaamaan somea läpi. Vaikutus ystävien mukavaan kahvihetkeen voi olla kovin etäännyttävää ja epämukavaakin?

En ole perehtynyt viittomakieleen tarkemmin, enkä voi olla varma, olenko tehnyt oikeita tulkintoja näkemästäni keskustelusta. Karrikoinut olen varmasti. Ainakin aion itse ottaa sanattoman viestinnän paremmin huomioon omassa käytöksessäni ja olla aidosti läsnä niissä keskusteluissa, joissa minulla on kunnia olla mukana. Melko varmasti seurauksena on, että empaattisuuteni paranee, tulen varmemmin oikein ymmärretyksi ja oma ymmärrykseni toisten ajattelusta lisääntyy.